Tänään aamulla mieheni soitti hetki sen jälkeen kun oli lähtenyt pyräilemään töihin. Ajattelin omissa kiireissäni vähän ärsyyntyneenä että mitäs nyt. Auto oli ajanut suojatiellä hänen päälleen. Koko päivän on ollut säikähtänyt olo. Ja juuri näinä aikoina on ollut mielessä äidin viimeiset päivät. Onneksi kolhuja tuli vain vähän niin että säikähdyksellä selvittiin. Pitkän aikaa on mielessä välillä ollut pelko onnettomuudesta, niitä kun sattuu pyöräilijöille niin paljon.

Ensi lauantaina tulee vuosi äidin kuolemasta. Aina vaan palaa mieleen tunne siitä kuinka jätin äidin sairaalaan kun jalat alkoivat mennä kuolioon. Raskainta on seurata vierestä kuolevan ihmisen elämää kun ei voi tehdä mitään.