Pitkiin aikoihin en ole kirjoitellut. Nyt vois. Nyt olis kirjoitettavaa. Elämäni pitkäikäisin tukipilari on poissa. Mammani kuoli sadan vuoden ja viidenpäivän iässä. Kaipaan häntä suunnattomasti!!! 

Lueskelin vähän noita vanhoja juttuja. Ihmisten touhut ahdistaa edelleen eikä mikään tunnu kehittyvän parempaan suuntaan; ympäristöstä tunnutaan edelleen olevan piittaamatta, tasa-arvoinen elämän katsomus hiipuu jopa vanhoissa ystävissäni eikä kehitystä ainakaan parempaan ole tapahtunut. Alan ilmeisesti luovuttamaan kun en jaksa meuhkata enää niin kuin vielä jokin aika sitten. Tarviiko mun välittää enää yhtään enempää tästä elämänmenosta kun ei siitä monet ole piitanneet alunperinkään.... Ei tarvi. Olen sitä mieltä. 

Tänään aamulla mieheni soitti hetki sen jälkeen kun oli lähtenyt pyräilemään töihin. Ajattelin omissa kiireissäni vähän ärsyyntyneenä että mitäs nyt. Auto oli ajanut suojatiellä hänen päälleen. Koko päivän on ollut säikähtänyt olo. Ja juuri näinä aikoina on ollut mielessä äidin viimeiset päivät. Onneksi kolhuja tuli vain vähän niin että säikähdyksellä selvittiin. Pitkän aikaa on mielessä välillä ollut pelko onnettomuudesta, niitä kun sattuu pyöräilijöille niin paljon.

Ensi lauantaina tulee vuosi äidin kuolemasta. Aina vaan palaa mieleen tunne siitä kuinka jätin äidin sairaalaan kun jalat alkoivat mennä kuolioon. Raskainta on seurata vierestä kuolevan ihmisen elämää kun ei voi tehdä mitään.

Odotan Joulua, kumma kyllä. Äiti kuoli lopulta elokuun viimeisen lauantain aamuna. Samana päivänä on kummityttömme syntymäpäivä ja juuri samana päivänä oli miehen veljen hautajaiset. Synttäreitä ei vietetty ja langon hautajaisiin en jaksanut lähteä.

Äidin kuolemasta voisin kirjoittaa paljonkin. Ehkä kirjoitankin kun aikaa kuluu. Nyt totean vain että huomaan ikävöiväni niitä arkisia asioita joista äiti on nyt pois. Niinkuin että jos piti miettiä mitä tehdä tätini alkoholismille tai mitä sanoa kun ei oltu puhuttu pitkään aikaan. Vaikka tietää poismenon olevan aivan lähellä, silti tajuaa vasta jälkeen päin, jos olisi tiennyt kuoleman hetken, kuinka erilailla olisi käyttänyt esimerkiksi ne viimeiset hetket, jolloin äiti vielä puhui tai ymmärsi puhetta. Olin niinä viimeisinä hetkinä melko vihainen sillä siskolleni ja minulle oli juuri käynyt selväksi, että äidiltä jää melkoiset pankkivelat kuolinpesän maksettavaksi. Jos vain äiti olisi joskus puhunut veloistaan.

Monet hetket tai tilanteet vielä yllättävät. Jokin aika sitten ehdin matkalla töistä kotiin miettiä nanosekunnin että soita äidille kun ei ole hetkeen mitään kuulunut. Joskus jotkut asiat tuntuvat tyhjiltä. Joululahjojakin mietin tottumuksesta että mitähän äidille...Tunnen edelleen surua, välillä enemmän välillä vähemmän.

että joskus asiat vain menevät niinkuin menevät...Äidin syöpä on edennyt aivoihin ja kunto on kohtalainen. Äiti on nyt kotihoidossa muutaman viikon sairaalahoidon jälkeen. Teen osuuteni nykyisin puhtaasta velvollisuuden tunnosta ja koska muitakaan ei ole äidistä huolehtimassa.

Puolisoni veli kuoli muutama päivä sitten. On ollut tosi raskasta. Kaipaan niin kipeästi toivoa siitä että edessä on myös parempia aikoja, ettei elämä ole pelkkä kuolemaa.