Pikkuhiljaa kiukkuni on laantunut. Olen saanut puhua parin pitkäaikaisen ystäväni kanssa. Tärkeää on se, että olen uskaltanut vihdoin sanoa todella mitä ajattelen enkä vain sellaista mitä luulen ihmisten haluavan kuulla. Samaa olen pohtinut töitä hakiessa. Ole oma itsesi -muistutan vähän väliä haastatteluun mennessä. Mutta takaraivossa kytee kutenkin se vanha minä:kun on tullut kerran hylätyksi, sen välttämiseksi kerron itsestäni vain sen mitä oletan haluttavan kuulla, en todellisia ajatuksiani. Tyhmää tyhmää tyhmää!!!! 

Omien tunteiden käsittely on kamalan pitkä ja aikaa vievä prosessi. Todella prosessi, ei mikään pikapalaveri, jonka jälkeen voidaan kansio sulkea. Pahimmillaan varmaan odotin sitä. Kiukkua väännän vielä hieman siitä, että kulutan elämääni tällaiseen setvimiseen samalla kun muut "normaalin" perhetaustan eläneet mennä porskuttavat selkein suunnitelmin ja avarin katsein eteenpäin. Missä on kaltaisteni ihmisten yhteisöllinen asema...Sitä ei yksinkertaisesti ole.