kun kerran uskalsin aloittaa:D

Tästä on niin vaikea kirjoittaa. Kirjoittaminen vaatii jäsentämistä ja pohdintaa, sitä, että laittaa päässään olevia sekavia asioita ja ajatuksia järjestykseen. Tähän mennessä en ole sitä tehnyt. Joka kerta kun ajattelen ja olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen omasta kohtalostani, en ole pystynyt jäsentämään sitä muutamaa lausetta enempää. Se on niin vaikeaa.

Nyt uskallan sitä yrittää, sillä voin tehdä sen omana itsenäni, ilman että mietin lukijaa. Opiskelutöitä kirjoittaessani opin sen verran, että kirjoittaminen on prosessi, jolla on taipumus omaan elämäänsä. Sen varaan lasken nyt! Siinä lepää toivoni, että tästä kehkeytyisi jotakin helpotusta ja puhdistavaa. Että mun kohtaloni ei ollut mun syytäni, että mussa ei ollut syytä siihen ettei vanhempani halunneet mua, eikä kukaan muukaan. Että mä kelpaan omana itsenäni siinä kuin muutkin.

Kun on kasvanut ympäristössä, missä lapset ovat ylimääräinen kiusa ja hankaluus, on selvää, että ei itse halua lapsia eikä opi pitämään lapsista. Kun elämisen malli on kertakaikkiaan se, että lapsia ei haluta. En ole aikuisena voinut kenellekään kertoa, että en pidä lapsista. On pitänyt keksiä milloin mitäkin tekosyytä siihen miksi en puolisoni kanssa ole lapsia hankkinut. Tässä on vanhemmiltani saamani elämän lahja.

Yököttävää on se, että nyt aikuisikäni ajan äitini on tekeytynyt jälleen "äidiksi"! En edelleenkään pysty puhumaan sille ihmiselle saati katsomaan kunnolla päin. Toivoisin, että olisi joku mahti maailmassa, jolla vanhempani joutuisivat näkemään ja kokemaan saman kuin minä ja siskoni. Ehkäpä silloin eivät tekisi samaa uudelleen. Oikein suututtaa nykykeskusteluissa vilahtavat "lapsen oikeus"-jeesustelut! Lapsella pitäisi yksinkertaisesti olla oikeus aikuisiin, joihin voi luottaa!!! Sillä kun se luottamus yhdenkin kerran tahriintuu, on pohja pois kaikelta muulta mitä sen lapsen elämässä tulee olemaan.

Hyväksytyksi tulemisen menetystä lapsena ei voi korvata millään. Eikä sitä tajua muut kuin ne, jotka ovat itse joutuneet sen kokemaan. Ensimmäisen kerran koko elämässäni oli helppoa keskustella "uuden" vanhemman siskon kanssa. Ymmärsimme toisiamme, puhuimme samoista asioista eikä tarvinnut selitellä. Tapasin siis toisen vanhemmista siskoistani viime syksynä aiemmin kertomani puhelinsoiton jälkeen. Siskoistani en ole pystynyt puhumaan muille. Mietin joulukuisen tsunamin jälkeen niitä lapsia, jotka menettivät molemmat vanhempansa. Toivottavasti saavat sellaisen kodin, jossa ovat haluttuja ja hyväksyttyjä. Sen tärkeyttä ei voi ymmärtää muu, kuin menetyksen kokenut. Toivottavasti niille lapsille ei hoeta, että olkaa kiitollisia, siitä, että edes joku teidät huoli...