Mikä sai mut aloittamaan tämän kirjoittamisen? Monta vuotta olen näitä asioita mielessäni pyöritellyt, joskus jotakin jonkun kanssa keskustellut, mutta koskaan ei ole ollut ketään jolle olisin kertonut "koko totuutta" niinkuin se mun kannalta katsottuna on. Teenkö sen nyt? Paremminkin etsin keinoa olla oma itseni sellaisena kuin olen, päästäkseni eroon elämäni taakasta.

Mitä tiedän elämästäni? Synnyin hieman yli neljäkymmnetä vuotta sitten. Vanhempani eivät minua halunneet, tai oikeastaan äitini halusi minut pitääkseen miehen luonaan. Samasta syystä syntyi pikkusiskonikin. Ensimmäiset 15 vuotta olimme olemassa vain siksi, että äitini halusi miehen ja myöhemmin avioeron jälkeen olimme koston välineitä. Vanhempieni kanssa asuin ensimmäiset pari viikkoa, jonka jälkeen jäin mummoni ja muiden sukulaisten riesaksi. Samoin kävi siskolleni.

Viime syksynä sain puhelun ja järkytyksekseni kuulin, että isälläni oli minua ja siskoani muutaman vuoden vanhemmat lapset. Siis kaksi isosiskoa, joille oli käynyt samoin. Muistan kysyneeni äidiltäni joskus kymmenvuotiaana, onko meitä olemassa muita sisaruksia. Äitini ei vastannut oikein mitään, jolloin ajattelin, että ei kai sitten, kyllähän aikuinen tietää. Nyt ymmärrän, että äitini pahansuopuus ylsi kieltämään minulta ja siskoltani muut sisarukset.  Puhelun jälkeen voin fyysisesti pahoin noin parisen viikkoa.

Ensimmäinen muistikuvani isästä on sellainen, että oli kesä ja olimme äidin luona käymässä. Äiti vei meidät Pihlikseen uimarannalle. Siellä oli tosi mukavaa vaikka merivesi oli niin kylmää etten uskaltanut kunnolla uida. Äiti näytti erästä miestä ja sanoi, että tuo tuolla on teidän isänne, käykääpä tervehtimässä. Ilostuin ja juoksin miestä kohti pikkusisko kintereilläni ja huusin, että isä isä. Mies kääntyi kohti ja vilkuili saman tien hätäisesti ympärilleen, ja torui meitä, että ei saa huutaa niin lujaa. Pelästyin ja käännyin katsomaan, että äiti tulisi ja auttaisi, sillä kuvittelin, että mieskin ilostuisi nähdessään meidät. Mutta siellä tuo istui filtillä ja katseli aurinkolasiensa yli. Nykyisin olen katkera siitä miten ihminen voi välittää lapsistaan noin vähän ettei piittaa siitä miltä lapsesta tuntuu. Tärkempää oli päästä kostamaan, riippumatta siitä millaisia arpia lapsilleen aiheutti.

Ehkä tämä riittää nyt.