En ole pitkään aikaan edes ajatellut kirjoittaa. Ei ole tuntunut siltä. Eikä tunnu oikeastaan nytkään, mutta ehkä on kuitenkin tarpeen että kirjoitan.

Äidilläni todettiin parantumaton syöpä muutama viikko sitten. Sen jälkeen olen pyörinyt hädissäni ja sekaisin oikein tietämättä mitä tehdä tai mitä haluan. Olen nyt muutaman päivän sairalomalla levätäkseni. Suren kyllä sitä, että äidin pitää kuolla. Mutta suren myös sitä, että en uskalla kertoa lastistani enää kun jäljellä on niin vähän aikaa. En saa kostoani enkä ole enää varma, että siitä olisikaan mitään apua. Kysyn jatkuvasti antaako anteeksi äidille, mutta en saa vastattua. Ainakaan myönteisesti. Ajatus siitä, että antaa olla, on pikku hiljaa syntymässä.

Toisaalta olen myös vihainen. Mielestäni äiti on mulle velkaa sen, että mä saisin kuolla ensin. Mutta eihän se niin mene, tajuan sen kyllä. Tunteet ovat menneet vuoristorataa, mutta se on vain käytävä läpi, muuta tietä ei ole. Sitä kautta suuttumuskin on alkanut asettumaan.

Olin eilen äidin mukana lääkärissä, missä tosiasiat olivat pöydällä kaikessa rauhassa. Lääkäri oli hyvä. Äitini saa enää vain palliatiivista hoitoa, tosin sanoen vain kivunlievitystä tarvittaessa. Koin suurta helpotusta siitä miten asiaa hoidetaan ja miten siihen suhtaudutaan. Se auttoi itseäni paljon. Jotenkin taakka ei ollut enää vain minun harteillani, eikä sen itseasiassa enää tarvitse olla ollenkaan. Nyt on jäljellä vain jonkun moinen surullisuus jostakin.

Tänään mieleeni nousi hieman ahdistunut kummastus siitä, että miten ihmeessä äiti voi suhtautua ennenaikaiseen kuolemaansa niin tyynesti. En ymmärrä sitä enkä tunnista sitä siitä ihmisestä. Miksi äiti haluaa kuolla? Siltä se minusta näyttää. Kuinka voi noin vain hyväksyä sen että kuolee pian.